Anna Sofia Synnytyskertomus7

Ennen synnytystä kirjoitin toiveistani sen suhteen, joten tämä vanhempi postaus kannattaa lukea ennakkoon täältä.

 

Torstai 14.5.

Vauvan laskettu aika on lauantaina 16.5., mutta olen aivan varma, että hän syntyy vasta sen jälkeen. Meillä on neuvolassa ekstra-aika seuraavan viikon lopulla ja toivon kuitenkin ettei sinne tarvitsisi mennä ja vauva syntyisi ennen sitä. Mitään viitteitä lähestyvästä synnytyksestä ei ole ja liitoskivut ovat ainoa vaiva. Päätämme kuitenkin mennä illallisen jälkeen kävelylle ja hitaasta tahdista huolimatta se ainakin virkistää. Kävely tuntuu todella epämukavalta liitoskipujen takia, mutta jostain syystä voin kävellä portaat ilman kipuja. Kotiin tullessa valitsemme siis portaat kuudenteen kerrokseen hissin sijaan. Kipeitä supistuksia en ole kokenut vielä kertaakaan ja edelleen pohdin tunnistankohan ne supistuksiksi, kun aika on kypsä. Illalla katsomme sängyssä yhtä sarjaa ja menemme nukkumaan vasta puolen yön aikaan. Tässä vaiheessa olisi pitänyt kuunnella kätilöä, joka suositteli, että nukkumaan kannattaisi mennä hyvissä ajoin, jotta alla olisi edes muutama tunti unta, jos synnytys käynnistyisi. Se usein kuulemma käynnistyy yöllä, kun kroppa on täysin rentona.

Perjantai  15.5.

Herään siihen, että lapsivedet menevät klo 1.20. Yllätyn kuinka paljon vettä tulee ja kuinka lämmintä se on. Nousen ylös ja kerron asiasta miehelle ja sanon, että hän menisi takaisin nukkumaan. Soitan Lohjan sairaalaan ja kerron tilanteesta. Sovitaan, että menen näytille 12h kuluttua, jos ennen sitä supistukset eivät ole käynnistyneet. Tässä vaiheessa lapsivettä edelleen tulee ja paljon ja siivoilen lammikoita lattialta. Laitan patjalle jätesäkin ja menen takaisin nukkumaan. Aika nopeasti vatsassa alkaa tuntua epämukavalta, mutta en vieläkään ymmärrä, että kyseessä on supistukset. Kiemurtelen sängyssä ja lataan appin, jonka avulla voi laskea supistuksen kestoa ja välejä. Tuntuu, että supistuksia on jo todella tiuhaan ja mietin, että onpa outoa. Parin tunnin kuluttua appi sanoo jo, että on aika lähteä sairaalaan, mutta ajattelen vain etten osaa käyttää sitä kunnolla. Menen lämpimään suihkuun ja se helpottaa ihanasti. Suihkun jälkeen huomaan, että lapsiveden väri on muuttunut vaaleanpunaiseksi ja tiedän, että se on vielä normaalia. Hetki siitä se kuitenkin muuttuu veriseksi ja mukana on hyytymiä. Pelästyn tätä ja soitan sairaalaan ja kysyn asiasta. Sieltä sanotaan, että on vielä ihan normaalia. Tässä vaiheessa kätilö huomaa puheestani, että supistukset ovat tosiaan alkaneet ja sanon, että verenvuoto huolestuttaa ja sen takia haluan lähteä tulemaan. Lohjalle kuitenkin ajaa keskustasta lähes tunnin, joten koen, että on parempi lähteä. Kello on tässä vaiheessa 4.47 ja mies laittaa TENS-laitteen selkääni automatkaa varten (synnytyksen jälkeen mies kertoi, että TENS-laite oli vain puoliteholla, koska hän löysi vain kaksi selkään laitettavaa anturia – niitä pitäisi olla neljä).

Kyseisenä aamuna sataa räntää ja päätämme käydä vaihtamassa alle toisen auton vanhempieni luona. Tässä vaiheessa supistukset alkaa jo olla todella kivuliaita ja niiden kestämiseen menee kyllä kaikki energia, mutta niiden kanssa vielä pärjää. Lähdemme ajamaan Lohjalle, mutta verta tulee edelleen paljon ja Kehä II kohdalla soitan sairaalaan uudestaan ja kysyn, jos meidän pitäisi sittenkin koukata Jorviin joka on lähempänä. Saadaan kuitenkin lupa ajaa Lohjalle asti, jos niin halutaan ja siihen päädytään (tai itse päädyn – mies olisi tässä vaiheessa valmis koukkaamaan suoraan sairaalan pihaan, heh). Turuntiellä on loskaa niin paljon, että vain yksi kaista on käytössä ja kaikki autot ajavat letkassa alinopeutta. Otan supistuksia vastaan kiemurrellen tuolilla ja boostaamalla TENS-laitetta.

Kuuden jälkeen aamulla kurvaamme Lohjan sairaalan pihaan ja etsimme päivystyksen oven. Parkkialueella pyydän miestä pysähtymään, koska on pakko nousta autosta ottamaan supistus vastaan. Sen jälkeen löydämme oikean sisäänkäynnin ja mies jää odottamaan autoon. Sairaala on täysin autio ja päivystyksessä oleva hoitaja kysyy millä asialla olen. Tässä vaiheessa puhuminenkin on vaikeaa ja saan puserrettua sanan ”synnyttämään”. Hoitaja kysyy pääsenkö itse osastolle ja kysyn kuinka kaukana se on. Hän päättää silloin hakea pyörätuolin ja lähtee kärräämään minua synnytysosastolle toiseen kerrokseen. Muistan ihmetelleeni miten tyhjää sairaalassa oli. Ketään ei näkynyt missään. Ja kiitin luojaa, että hoitaja lähti kärräämään minua koska osasto tuntui olevan hemmetin kaukana.

Pääsimme lopulta synnytysosastolle ja vastassa oli se ihana kätilö jonka kanssa olin puhunut puhelimessa useamman kerran yön ja aamun aikana. Hän vei minut pieneen huoneeseen tarkistamaan tilanteen. Tässä vaiheessa olin eniten huolissani verenvuodosta. Muistan, että oli vaikea kiivetä selin makuulle sängylle, kun supisti niin pahasti. Yritin pysyä paikallani, kun hoitaja kokeili missä vaiheessa synnytystä oltiin. En meinannut uskoa korviani, kun hän sanoi että olen 10cm auki ja vauva syntyy. Suurin pelkoni oli ettei synnytys olisi vielä aktiivisessa vaiheessa ja miehen pitäisi ajaa takaisin keskustaan. Kätilö sanoi että voin soittaa miehen paikalle samalla kun siirryimme synnytyssaliin. Heti kun pääsin saliin alkoi tulla tarve ponnistaa. Soitin miehelleni ”come quickly, the baby is coming” heh. Oli hänellekin aikamoinen järkytys.

Ponnistusvaihe olikin sitten synnytyksen haastavin osuus ja tuntui kestävän ikuisuuden. Olin niin yllättynyt siitä kuinka nopeasti synnytys oli edennyt, etten ihan tajunnut, että h-hetki oli käsillä. Tässä vaiheessa makaan sängyllä kashmirneuleessani (true story) ja yritämme löytää hyvää ponnistusasentoa aika huonolla menestyksellä. Menee kauan ennen kuin ymmärrän miten pitää ponnistaa – se on niin paljon fyysisempää kuin ajattelin ja pelkään puskea kaikilla voimillani. Tässä vaiheessa supistukset eivät ole enää kivuliaita ja kipu tuntuu lähinnä paineelta, kun vauva liikkuu alemmas. Kipu lisääntyi siinä vaiheessa, kun vauva on jo melkein (tai osittain) maailmassa. Kätilöt tsemppaavat ja hiljalleen alan ymmärtämään, että nyt on tosi kyseessä ja nyt pitää oikeasti ponnistaa täysillä. Ponnistusvaihe kesti kokonaisuudessaan varmaan 1,5 tuntia ja taisimme kokeilla neljää eri asentoa. Välillä tuntui etten ikinä saa vauvaa ulos, mutta loppua kohden alkoi tapahtumaan edistystä. Siinä vaiheessa, kun itsekin näin vauvan pään osittain (kätilöt kysyivät jos haluan koskea hänen hiuksiaan – ei kiitos), niin sain tarmoa jatkaa. Ihanat kätilöt (toinen heistä opiskelija) tsemppasivat ja kannustivat, mies oli tukena vieressä ja ilman heitä en olisi kyllä ikinä onnistunut. Lopulta meidän pieni täydellinen poikavauva syntyi ja tunne oli aivan uskomaton. Muistan, että napanuora oli lyhyt ja vauva ei yltänyt rinnalle vaan jäi mahan päälle. Halusimme, että napanuora saa virrata loppuun ennen sen leikkaamista, joten ihmettelimme vauvaa sen aikaa siinä. Ennen synnytystä pelkäsin mahdollisia repeämiä paljon ja yksi suurempi tuli, mutta ei sekään tuntunut niin pahalta. Olihan se ikävää olla parsittavana synnytyksen jälkeen ja noin viisi päivää paikat oli todella kipeänä, mutta haava parantui muuten yllättävän nopeasti.

Kun istukka oli syntynyt, minut parsittu kasaan ja kohtu tyhjennetty verestä muutamaan kertaan, saimme jäädä miehen kanssa synnytyssaliin. Lopulta saimme olla siellä lähes seitsemän tuntia ja meille tuotiin aamiainen sekä lounas. Oli ihanaa, että mies sai viettää pienen kanssa niinkin kauan ennen kuin meidät siirrettiin osastolle ja mies lähti kotiin. Sain osastolta onneksi oman huoneen, joten sain rauhassa tutustua vauvaan ja mies pääsi kotiin nukkumaan. Puhuimmekin jälkikäteen, että oli itse asiassa hyvä ettei hän saanut jäädä sairaalaan. Kummaltakin oli jäänyt yöunet edelliseltä yöltä ja luonnollisesti vauvan kanssa ei tullut paljon nukuttua. Mies sai siis kerättyä voimia, jotta jaksoi sitten huolehtia meistä kotona, sillä ensimmäiset viikot olin kyllä pelistä pois. Haava, unettomat yöt, kipeät rinnat ja vauva joka söi taukoamatta oli sellainen kombo, että ilman miehen huolenpitoa ensimmäisestä kahdesta viikosta ei olisi tullut mitään.

Sain kuin sainkin kokea ihanan ja voimaannuttavan luonnollisen synnytyksen ja olen niin kiitollinen, että kaikki meni hyvin ja poika syntyi turvallisesti tähän maailmaan. Halusin Lohjalle nimenomaan sairaalan pienen koon takia ja siellä olikin ihanan rauhallinen ja kodinomainen tunnelma. Hoitajat ehtivät opastaa ja auttaa kaikessa ja olisivat hoitaneet pientäkin muutaman tunnin yöllä jotta olisin saanut nukkua, mutta en raaskinut irtautua hänestä. Kaiken kaikkiaan voin lämmöllä suositella Lohjaa, jos toiveissa on pienempi kodinomainen sairaala, jossa saa todella hyvää ja kiireetöntä palvelua. Iso kiitos siis Lohjan henkilökunnalle huolenpidosta ja unohtumattomasta kokemuksesta!

Style Plaza Bebe

 

15.5.2020 – Päivä jolloin meistä tuli vihdoin vanhempia maailman ihanimmalle pikkupojalle <3 Hän saapui räntäsateen saattelemana aamulla ja meidän maailmamme muuttui kertaheitolla. Pääsimme kotiin sairaalasta viikko sitten sunnuntaina ja siitä asti olemme eläneet vahvassa vauvakuplassa tutustuen tähän pieneen tulokkaaseen. Sanoisinko myös, että elämäni raskain viikko monella tapaa, mutta samalla niin rakkaudentäyteinen ja välillä ei tunnu yhtään todelta, että tuo pieni on tosiaan meidän ikioma.

Täällä ollaan siis otettu kaikki ilo irti näistä ensimmäisistä päivistä ja yritetty selviytyä tästä jäätävästä väsymyksestä. Täällä mennään siis päivä kerrallaan ja pikkumiehen ehdoilla, mutta olen kauhistellut jo nyt sitä miten nopeasti aika menee. Juurihan hän vasta syntyi ja jo nyt viikko hurahtanut ihan silmissä. Näistä hetkistä täytyy siis nauttia nyt ja vaikka puolet päivästä menee tuijotellessa vauvaa, niin ei ole mitään sen parempaa.

Terveiset siis täältä onnensekaisilta vanhemmilta!

P.S. Olen saanut Instan puolella paljon viestejä synnytykseen liittyen ja ajattelin kirjoittaa tänne synnytyskertomuksen, kunhan ehdin hieman toipua ja saada ajatuksia kasaan!