äitiys

Meidän pieni poika täyttää huomenna 9kk enkä voi uskoa, että hän on jo niin iso! Nautin suuresti pienen seurasta ja päivisin meillä on oikeasti hauskaa yhdessä. Perässä en meinaa enää pysyä, kun vauhti on niin kova, mutta on ihan huikeeta nähdä kuinka nopeasti nämä pienet kehittyvät

Äitiys on kyllä ollut aikamoinen kasvunpaikka monella tapaa ja tähän lyhyeen aikaan on mahtunut ihan valtava määrä uusia asioita ja haasteita. Aloinkin miettimään, että mitä haluisin sanoa sille tuoreelle äidille, joka toi pienen käärön kotiin 9kk sitten.

Älä stressaa unista niin paljon. Pienellä oli mahavaivoja etenkin ensimmäiset 3kk ja hän nukkui parhaiten sylissä. Stressasin sitä, että opetan vauvan “huonoille tavoille” mikä näin jälkikäteen tuntuu hullulta ajatukselta. Nyt tiedän, että ihan sama missä ja miten vauva nukkuu, kunhan nukkuu. Myöhemmin vauvalle pystyy kyllä opettamaan itsenäisempää nukkumista ja valmiudet siihenkin on ihan erilaiset kun vauva on vähän vanhempi. Nyt oikeastaan mietin kaiholla sitä aikaa, kun poika nukahti rinnalle ja jäi syliin tuhisemaan illalla ja me pystyimme mieheni kanssa katsomaan leffaa siinä samalla. Loppupeleissä sekin oli hyvin lyhyt vaihe ja unikoulun avulla saimme hänet “vieroitettua” rinnalle nukahtamisesta muutamassa päivässä.

Luota vaistoosi. Kolmen kuukauden kohdalla aloin miettimään, että vauvan tukala olo ja tyytymättömyys missään muualla kuin sylissä voisi olla jotain allergiaa tai ruokayliherkkyyttä. Onneksi otimme yhteyttä allergialääkäriin ja aloitinkin imetysdieetin ja pojan olo muuttui todella nopeasti niin paljon paremmaksi. Nyt olen saanut hyvin palautettua lähes kaiken takaisin omaan ruokavaliooni, joten en sitten tiedä oliko kyseessä enemmänkin kypsymätön suolisto vai vain yksi ruoka, joka oli sitten se suurin ongelma. Rehellisesti sanottuna imetysdieetti oli ehkä haastavin asia tässä 9kk ajassa. En ole ikinä joutunut katsomaan mitä suuhuni laitan, joten jokaisen tuotepurkin syynääminen huolella ja rajoitettu ruokavalio oli ehkä vaikeinta tässä kaikessa, vaikkakin täysin sen arvoista. Nostan hattua niille äideille, jotka ovat todella tiukoilla imetysdieeteillä monta kuukautta putkeen – se on rakkautta se!

Vauvan itku on tapa kommunikoida – hän ei mene siitä rikki. Niin hullulta kuin se kuulostaa, niin kuulimme vauvan itkua pidempiä aikoja vasta, kun aloitimme unikoulun 5kk iässä. Ennen sitä annoin vauvalle heti rintaa, jos hän hermostui ja näin hän ei oikeastaan ikinä (tai todella harvoin) itkenyt pitkiä aikoja. Luin jostain, että itku on myös vauvan tapa päästää irti asioista eikä pelkästään tapa kommunikoida nälkäänsä, huonoa oloa, väsymystä, likaista vaippaa jne., joten se ei välttämättä ole huono asia. Vauvan itkua on helppo pelästyä, mutta nyt osaan suhtautua siihenkin rennommin.

Älä vertaa itseäsi ja vauvaasi muihin. Vauva asui rinnallani ne ensimmäiset 3kk ja olin käytännössä vankina sohvalla (tai siltä se tuntui). Hän nukkui 30min pätkissä, joten lounastreffit ystävien kanssa ei tullut kuuloonkaan. Silloin harmitti ja yllätyin kuinka kiinni olin vauvassa 24/7. Poika ei myöskään viihtynyt vaunuissa, joten kaiholla seurasin somesta muita äitejä, jotka kärräilivät menemään pitkin kesäisiä katuja. Nyt tiedän, että jokainen vauva on erilainen ja jokaisen äidin tilanne on erilainen, joten on ihan turha vertailla omaa tilannetta kenenkään muun tilanteeseen. Itsekin törmäsin ystävääni, kun vauva oli reilun viikon vanha ja hän ihmetteli miten hehkeältä näytin. Olin laittautunut vain siksi, että aamulla oli newborn-kuvaukset ja todellisuudessa pystyin hädin tuskin kävelemään tikkien takia, rinnat olivat niin kipeät imettämisestä ja aurinkolasien alla oli tummaakin tummemmat silmäpussit. Tuli siis kunnon huijari olo, mutta muistutti siitä, että kaikki ei todellakaan ole aina siltä miltä ulospäin näyttää.

Voit vain tehdä parhaasi ja se riittää. Nyt tiedän, että olen paras mahdollinen äiti pojalleni – myös silloin kun väsyttää ja toivon, että pääsisin kahdeksi viikoksi lepolomalle. Tiedän, ettei poikani tarvitse täydellistä äitiä, vaan sellaisen äidin joka rakastaa ja täyttää hänen perustarpeensa. Rakkautta häneltä ei puutu ja tuntuu, että päivä päivältä se rakkauden määrä vain kasvaa – jos se on mitenkään enää mahdollista.

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei ole heikkouden merkki. Kun neljän kuukauden hulinat laittoivat meidän yöt sellaisiksi, että poika heräsi parin tunnin välein, niin oli pakko heittää kädet pystyyn ja myöntää, että nyt tarvitsemme apua. Onneksi käännyimme unikonsultin puoleen, sillä emme olisi ikinä yksin siinä väsymyksessä pystyneet viemään unikoulua loppuun saakka (kiitos vielä Sleepyn Annukalle). Kaikki asiat mitkä helpottavat arkea on enemmän kuin ok ulkoistaa – oli kyse sitten unikonsultin palkkaamisesta, siivoojasta tai WOLT-tilauksista. Kannattaa mennä sieltä mistä aita on matalin näissä asioissa!

Vauvavuosi menee ohi hetkessä – muista se kun, tuntuu raskaalta. Tämä on ehkä se tärkein oppi tämän 9kk aikana. Niinä ensimmäisinä haastavina kuukausina mietin kauhulla, että tätäkö koko loppuelämä tulee olemaan ja seuraava ajatus oli etten ehkä pysty tähän. Nyt nuo ajatukset tuntuu vain kaukaisilta muistoilta, koska ne hetket olivat ohitse niin nopeasti. Silloin en ymmärtänyt miten nopeasti vauva kehittyy ja miten nopeasti tilanteet muuttuvat. Nyt toivon oikeastaan, että aika menisi hitaammin, sillä tuo pieni kasvaa aivan liian nopeasti. Joka päivä kehun, että äidin iso poika. Hän nimittäin tuntuu niin isolta pojalta, vaikka ikää on mittarissa vasta se 9kk. Toivon siis, että jos siellä ruudun toisella puolella on uusia äitejä kenellä on rankkaa, niin lupaan, että se helpottaa. Ei ehkä auta nyt, mutta pian se kyllä helpottaa. Linda kirjoitti ihan mielettömän rohkean postauksen, johon moni meistä äideistä voi samaistua. Kiitos Lindalle siis avoimuudesta – vertaistuki kun tässä äitiydessä on ihan korvaamatonta!

Kaiken kaikkiaan äitiys on ehkä elämäni hulluin matka, mutta samalla ihan uskomattoman hieno ja ainutlaatuinen. Se, että saa nähdä oman lapsen kasvavan ja kehittyvän on valtava etuoikeus, jota en ota itsestäänselvyytenä. Tuo pieni poika on tuonut niin paljon onnea ja iloa meidän elämään, että kaikki rankat hetket ja unettomat yöt on kyllä heittämällä sen arvoisia.

Äidin iso poika <3

Terveisiä täältä vauva-arjen keskeltä! Poika täytti tänään jo kaksi kuukautta ja on kasvanut hirmuisen paljon. Tässä kuvassa näkyvästä ministä ei enää tietoakaan – nyt ymmärrän miksi kaikki sanoo, että vauvat kasvaa silmissä. Arki on lähtenyt hyvin käyntiin, vaikka olen todella kiinni vauvassa. Hän on aika vaativa tapaus ja huono nukkumaan (etenkin päikkäreitä) ja parhaiten nukkuu tietenkin sylissä. Tiedän, että osa vauvoista nukkuu 4h päikkäreitä, mutta meidän poika ei todellakaan kuulu tähän kastiin, heh. Mahavaivojen takia hän nukkuisi parhaiten vatsallaan ja vaikka sitä ei suositella, niin päikkäreille lasken hänet usein mahalleen – silloin täytyy toki vahtia vieressä, mutta vapauttaa sentään kädet mikä antaa vähän vapautta. Öisin hän nukkuu useimmiten kohtalaisen hyvin (koputan puuta), vaikkakin aamuyöstä nostan hänet usein viereen, kun hän alkaa ähisemään omassa unipesässään. Oman jaksamisen kannalta on kyllä ollut niin luksusta, että mies työskentelee useimmiten kotoa käsin, joten aamulla vauvan herättyä hän ottaa usein koppia pojasta ja saan jatkaa omia unia. Univelkaa on toki paljon, mutta ajattelin ennen vauvaa, että tämä tuntuisi pahemmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Ihmeellisesti sitä vaan jaksaa eikä omat päikkäritkään enää tunnu pakollisilta.

Muutama asia on kyllä yllättänyt – luulin, että kaikki vauvat tykkää olla vaunuissa ja imeä tuttia. Meidän poika ei erityisemmin pidä vaunuttelusta vaikkakin nukahtaa kyllä lopulta, mutta useimmiten itkun saattelemana. Vaunu-unet jäävät usein myös lyhyeksi, vaikka kuvittelisi liikkeen pitävän hänet syvässä unessa. Tuttia hän ei myöskään huoli, vaikka yritämme edelleen saada hänet totutettua siihen. Olisi niin hyvä pystyä rauhoittamaan hänet muullakin kuin rinnalla, mutta ilmeisesti kaikki vauvat ei vaan yksinkertaisesti huoli tuttia. Hän rakastaa olla pystyasennossa ja tylsistyy nopeasti, jos ei ole mitään virikettä. Vaativa herra siis todellakin!

Muuten pojasta on kuoriutunut ihana hymypoika ja otamme hänestä varmaan sata kuvaa päivässä. Parasta on aamut, kun hän hymyilee taukoamatta ja kohta alkaa jo kikattamaan. Ei taida olla mitään suloisempaa kuin pieni vauva joka nauraa niin paljon, että suu ei suuremmaksi taivu. Hän yrittää myös selvästi jo jutella ja muutenkin persoona tulee päivä päivältä vahvemmin esille.

Tuntuu usein siltä, että raskaus, synnytys ja viimeiset kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hetkessä ja on vieläkin jopa vaikea uskoa, että tuo pieni on tosiaan meidän. Tuntuu, että päivä päivältä kaikki muuttuu helpommaksi ja rankan alun jälkeen tästä osaa nauttia ihan eri tavalla. Toki vieläkin huonompia päiviä, mutta niistäkin selviää, kun tietää, että seuraavana päivänä luultavimmin helpottaa. Omalla asenteella ja tukiverkolla on ihan super tärkeä merkitys! Uskon myös, että omaan suhtautumiseen on vaikuttanut se, että loppuraskauden kohdalla teimme NIPT-testin poissulkeaksemme varmuuden vuoksi Down-syndrooman. Yksityisessä ultrassa näkyi yksi Downin soft marker ja se viikko, kun odotimme tuloksia oli elämäni rankin. Se, että nyt sylissä on terve poika on enemmän kuin voisin ikinä toivoa, joten moni muu asia tuntuu pieneltä sen rinnalla.

Tästäkin huolimatta on toki ok valittaa väsymystä tai osoittaa turhautumista niinä huonompina päivinä. Täydellinen vanhempi ei tarvitse olla ja uskon, että edes hetki omaa aikaa (tai miehen kanssa kaksin) tekee itsestäni paremman äidin pojalleni! Ja pojasta puheen ollen…nyt tuo pieni liikehtii tuossa vieressä sen näköisesti, että on heräämässä, joten ei muuta kuin avaamaan maitobaaria, heh. Ihanaa heinäkuuta kaikille ja yritän tulla päivittämään tänne kuulumisia aina kun saan hetken itselleni!

YHDEKSÄN KUUKAUTTA ÄITINÄ

KAKSI KUUKAUTTA VAUVAN KANSSA

Never Miss a Post